Sodan filosofiaa…?

Olen pohtinut viime aikoina paljonkin otsikon mukaista aihetta. Ajatuksiani ovat jälleen kehittäneet viimeaikaiset uutiset kotimaassa.

Semantiikkaan liittyen totean aika ilmeisen ajatuksen siitä, onko suomi sodassa.. Ei ole. Afganistanin sisäistä, sinällään hyvinkin väkivaltaista, ongelmaa ei voitane sanoa sodaksi ylipäätään? Vertailun vuoksi, oliko suomi sodassa silloin kun turkistarhaaja ampui lakia rikkoneita eläinaktivisteja? Vai olisiko suomi sodassa, jos tällaisia tapauksia sattuisi joka päivä?

Tältä pohjalta voidaan ryhtyä miettimään mitä Afganistanissa tapahtuu. Siellä on siis demokraattisesti valittu hallitus, ja kohta uudelleen valittu presidentti. (Tiedän, ettei tuo vaali mennyt ihan meidän mittapuun mukaan oikein, mutta ei täällä mene moni muukaan asia ihan meidän pohjoismaisen mittapuun mukaan! ) Tätä Afganistanin mittapuun mukaan demokraattisesti valittua hallintoa vastustaa joukko henkilöitä väkivallalla. Ehkä se voisi olla sisällissotaa, mutta ei kai nyt sentään Geneven sopimusten mukaista kahden, tai useamman, suvereenin valtiomahdin käymää voimanmittelöä?

Eli pääsemme siihen johtopäätökseen, että Afganistanissa on käynnissä sisällissota. Miksi? Lyhyesti voin kertoa kaksi pääsyytä tämän hetken hallinnon vastustamiselle. Ensimmäiseksi Afganistanissa kasvatetaan maailman oopiumunikoista suurin osa. Se on isompi bisnes kuin Nokian kännykät ja tarjoaa elinkeinon isolle joukolle ihmisiä! Toisekseen maassa on iso joukko äärimmäisen vanhoillisia miehiä, jotka kokevat maailmanlopun alkuna sen, että naiset kulkevat ilman sukulaismiestä missään julkisella paikalla. Puhumattakaan siitä, että naiset oppisivat lukemaan ja menisivät töihin… Valitettavasti edellä mainituilla ihmisillä on myös runsaasti erilaisia motiiveja muuttaa meidän yhteiskuntaa kovin erilaiseksi kuin mitä se nyt on.

Niin kaukaiselta kuin se voi kuulostaa, niin on myös hyvin konkreettisesti Suomen etu, että Afganistanin naiset (ja myös miehet!) oppivat lukemaan ja hakevat itselleen muuta tekemistä kuin unikon kasvattamisen tai paratiisiin lähtemisen äärivanhoillisen islamilaisuuden nimissä. Miksi? No tietysti siksi, että he oppisivat tekemään jotain rakentavaa elämällään ja myös näkemään valoa huomisessa!

Mitä me sitten tehdään täällä.. Ensimmäiseksi teemme parhaamme, jotta tämän maan kaikki lapset saisivat käydä koulua ja oppia mahdollisimman paljon asioita ympäröivästä maailmasta! TIETO luo tässä kohdin tuskaa kehitystä vastustaville, mutta sen lisääntyminen tämän maan nuorissa ei varmasti ole haitaksi kenellekään tässä maailmassa! Toisekseen yritämme siivota tätä maata erilaisista rosvoista.

Näitä rosvoiksi nimittämiäni henkilöitä löytyy muutamia vähän erilaisia. Osa on siis huumekaupassa mukana olevia henkilöitä, ja sitten se toinen osa, joka on pelkästään aatteen takia näissä talkoissa mukana.. Näistä molemmista ryhmistä löytyy karkeasti jaoteltuna kahta eri luokkaa. Ensimmäiseksi määrittelisin ”taparosvot”, verraten heitä esim. ”tapauskovaisiin”, eli henkilöihin joiden motivaatio muuttuu vallitsevan ilmatilan mukaan. Toisekseen täältä löytyy myös henkilöitä joiden motivaatio on sitä luokkaa, että heitä lähinnä hymyilyttää kun he räjäyttävät itsensä palasiksi..

Oikeuslaitos kykenee puuttumaan edellä mainituista ryhmistä ensimmäiseen, koska he ”mukautuvat” tilanteeseen, jossa he jäävät kiinni ja saavat tuomion. Tällaiset henkilöt saattavat jättää jopa rosvoilun kokonaan, jos he näkevät vastustuksen olevan liian suurta. Näitä ”taparosvoja” on joukosta onneksi suurin osa! Sitten on se varsinainen hardcore-ryhmä, jonka päätä ei paljoa palella, vaikka mitä tekisi..

Tähän joukkoon ei myöskään ole kovin suurta pelotetta poliisilla, tuomarilla tai vankilalla.. Jotta voimme varmistaa, ettei tällainen henkilö tule uudestaan kenenkään kohdalle pahoin aikein, joudumme valitettavasti järjestämään näille yksilöille pikamatkan sinne paratiisiin. Minä toivon, että sähköpostiini laittaa omalla nimellään viestiä se, joka haluaa mennä sanomaan kuoleman säkeitä jäätävän rauhallisesti lausuvalle pommimiehelle, että ”Vi ska diskutera lite mera..” Jos et halua omaa nimeäsi laittaa sähköpostiin, niin laita hyvä ihminen edes pomminvarma vinkki, miten tällaisen henkilön aikeet saadaan muuttumaan muutamalla sanalla?

Yhteenvetona, me vapaaehtoiset suomalaiset sotilaat olemme täällä töissä osana kansainvälistä panostusta, siivoamassa kartalta aika väkivaltaista rosvojoukkoa ja luomassa pieneltä osaltamme turvallisempaa huomista meille kaikille. Tähän työhön kuuluu valitettavasti tiettyjä riskitekijöitä, sekä meille, että vastustajalle.

Mutta miten näiden riskien jatkuva jeesustelu mediassa auttaa ratkaisemaan ongelmaa? Eikö olisi rakentavampaa nähdä työmme niin tärkeänä ja hyvänä kuin se on, ja kunnioittaa tätä työtä tekeviä, sekä meidän omaisia, antamalla meille ”työrauha”? Minua kiinnostaisi myös kuulla joku älykäs mielipide siihen miten tällainen ”väkivalta” hysterian lietsominen mediassa auttaa asiaa? Viittaan tällä pitkähköihin kirjoituksiin, joissa hehkutetaan sitä, että suomalaiset ovat joutuneet ampumaan ja ehkä joku vastustaja on mahdollisesti jopa loukkaantunut (jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti!) tai ”hui kauheata” kenties jopa kuollut.

Minä kuulisin keskustelun jatkamiseksi mielelläni myös mikä on toimivin keino estää miestä, joka heittää rikkihappoa nuoren tytön kasvoille, koska tämä on mennyt kouluun, uusimasta tekoaan? Tai miten estää miestä, joka virittää yleisessä käytössä olevalle tielle painolaukaisimella olevan miinan (räjähde joka EI valitse uhriaan, vaan laukeaa seuraavan auton/aasinratsastajan kohdalla)?

Eikö ole oikein antaa, tällaisia miehiä vastustavalle laillisesti valitulle hallinnolle, kaikki se apu jonka voimme?

Vai olenko väärässä..?


Lopuksi Darin kielen viisaus:

دوست آنست که دست آدم را در پریشان حالی ودرماندگی اش بگیرد

“A real friend takes the hand of his friend in overwhelming worry and fire”



Terveisin,
Poikanne maailmalta

Leijat Afganistanin yllä...

En voi valitettavasti olla taas ottamatta esille Hesarin viimeaikaista tavoitehakuista uutisointia.. Olihan aikamoinen mahalasku kirjoittaa siitä, että suomalaisia on ammuttu singoilla ja liittää siihen kuva kolmen italialaisen sotilaan arkuista!? Mielestäni tässä rienataan sekä kaatuneita italialaisia, että suomalaisia jotka joutuvat täällä tiukkoihin paikkoihin.. Tuo sinkoisku oli ylipäätään (kuten puolustusvoimain sivuilta voi lukea) hyvin vähäpätöinen juttu. Raketit eivät osuneet ns. edes ”samaan kinkeripiiriin” missä pojat olivat ja vastapuoli lähti livohkaan jo muutaman varoituslaukauksen jälkeen.. Kuten tänään on uutisista voitu lukea, täällä sattuu myös vakavempia tapahtumia.

Mistä päästään tämän tekstin varsinaiseen aiheeseen, eli miksi minä koen tärkeäksi tehdä tätä työtä.

Kaksi näkyä on piirtynyt pysyvästi verkkokalvolleni, jo ensimmäisenä päivänä kun olin täällä.

Ensimmäinen oli jo otsikossa mainittu pikkupoikien lennättämätä leijat, joita näkee joka puolella Afganistania. Leijan lennättäminen on leikkimistä ja sen takia se oli jyrkästi kielletty vielä n. 10 vuotta sitten... Se vilpitön ilo, jota pikkupoikien kasvoilta kuvastuu, kun he saavat leijansa korkealle ilmaan, on sellainen asia joka saa tällaisen raavaan miehen iloiseksi! Voin tässä kohtaa myöntää välillä pyyhkineeni silmäkulmia muutoinkin kuin hiekkatuulen takia..

Toinen seikka, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä että kaikesta henkilökohtaisista vaikeuksista (parisuhteen, työn, perheen, kavereiden jne.) huolimatta tätä työtä pitää tehdä, oli se kun näin ison joukon tyttöjä palaamasta koulusta kotiin! Iloisine ilmeineen, mustissa koulupuvuissaan ja valkoisissa huiveissaan, he kuvastavat niin konkreettisesti Afganistanin parempaa tulevaisuutta, että päätin yrittää ottaa tällaisesta ryhmästä kuvan. Sain lopulta otettua sellaisen kuvan, josta ketään ei ole tunnistettavissa ja se onkin tämän kappaleen kuvituksena!

Edellä kuvattujen lasten parempi tulevaisuus on ehdottomasti niin tärkeää, että sen eteen kannattaa muutaman tällaisen vanhemman jäärän jo vähän pistää omaa nahkaansa likoon!

No mitä me sitten täällä tehdään? EN tietenkään aio ryhtyä selvittämään operatiivisia yksityiskohtia, mutta yritän lyhyesti maalikkosuomenkielellä selvittää mitä suomalaiset täällä tekevät. Suurin osa suomalaisista työskentelee Masar e Sharifin alueella paikallisten viranomaisten tukena. Suomalaiset ovat jopa viime päivinä varsin kouriintuntuvalla tavalla auttaneet ANP:tä (Afganistan National Police) ottamaan kiinni erilaisia rosvoja. Lisäksi suomalaiset avustavat eri kansainvälisissä avustusorganisaatioissa työskenteleviä ihmisiä liikkumaan turvallisesti tällä alueella ja toteuttamaan omaa erittäin tarpeellista työtään. Osa suomalaisista työskentelee myös hyvin tiiviisti ANA:n (Afganistan National Army) kanssa avustaen ja opettaen heille kuinka itse huolehtia siitä, että heidän kotimaansa säilyy turvallisena. Lisäksi suomalaisia työskentelee erilaisissa yhteystehtävissä esikunnissa ja tietysti suomalaisia löytyy myös runsaasti erilaisista paikallisviranomaisten opetus- ja opastustehtävissä, kuten esim. useat suomalaiset poliisit, jotka alueella toimivat mm. EUPOL- operaation puitteissa.

Se mitä EI pidä unohtaa on se, että teemme tätä työtä osana kansainvälistä yhteisöä! Suomalaiset sotilaat tekevät käytännössä käsikädessä töitä ruotsalaisten kanssa ja olemme ihan oikeasti monissa asioissa heidän, ja muiden kansallisuuksien, ”armoilla”.. Seikka joka hienoisesti hävettää, halutessani antaa parhaan mahdollisen panokseni yhteiselle tehtävälle, joka on YK:n hyväksymä.

Minua itseäni hävettää myös sellainen poliittisten irtopisteiden kalastelu, jota suomessa nyt käydään mahdollisilla tulevilla tappioilla.. Voin sieluni silmin nähdä kuinka helvetinmoinen jeesustelu alkaa, jos suomalaisille tulee lisää tappioita täällä! Ensimmäinen suomalainen uhri tämän tehtävän eteen tuli jo vuosia sitten.. Itse kunnioitan kyseisen aseveljen muistoa, joka kerta hänen muistokivensä ohi kävellessäni! Samassa rivissä on muuten myös kaksi ruotsalaista kiveä...

Tämä teksti menee vähän synkäksi, mikä ei suinkaan ollut tarkoitukseni! Tarkoitukseni oli kertoa siitä, että minusta tuntuu todella iloiselta, joka kerta kun paikalliset lapset vilkuttavat meille / minulle (tästäkin on kuva liitteenä)! Lisäksi minut valtaa lämmin ja hyvä mieli nähdessäni poikien leijojen lentävän sekä prinsessapukuisten pikkutyttöjen juoksentelevan tien vierustoilla, vapatuneesti nauraen..

Minä olen ylpeä saadessani osallistua näiden lasten isien rinnalla tämän maan paremman, ja turvallisemman, huomisen rakentamiseen!

Niille suomalaisille, jotka mielellään ottavat osaa suomalaisuuden arvostuksesta maailmalla, osallistumatta kuitenkaan mitenkään sen arvostuksen rakentamiseen, minulla on darin kielisiä terveisiä...

Qabele tashakor nist

Helsinki Pravda ja miten Propagandaa tehdään….

Tarkoituksenani ei ole käyttää tätä blogia henkilökohtaisuuksiin. Tällä kertaa teen pienen poikkeuksen ja nimeän erään henkilön, ja valtakunnallisen lehden, joiden isolle yleisölle aika edesvastuuttomasti julkaisemia juttuja olen päivitellyt suuresti. Mietin tämänkin tekstin kirjoittamista tarkkaan ja perehdyin Kari Huhdan (Helsingin Sanomat) kirjoittamiin muihin materiaaleihin ennen kuin päädyin istumaan tähän koneen äärelle.

Lainaan tähän alkuun muutamia lausumia, joita Kari on antanut haastattelussa vuonna 2004 ”Kumppani”-lehdelle.

Ensimmäinen lainaus: ”Suomalaisten toimittajien ammattitaito on Huhdan mielestä parantunut kymmenessä vuodessa paljon, vaikka itsekritiikissä ja kritiikinsietokyvyssä onkin vielä kasvunvaraa.” Toivon Karin sisällyttäneensä itsensäkin tähän lauseeseen, koska pyrin tämän foorumin avulla antamaan Karille reilua palautetta.

Toinen lainaus: ”Toimittajilla on taipumus uskoa siihen, että teksti heijastaa niitä vilpittömiä aikomuksia, joita juttua tehdessä on ollut.” Toivon Karin jossain sopivassa välin valaisevan tällaiselle Helsingin Sanomien vakituiselle tilaajalle, ja muillekin lukijoille, mitkä ovat ne vilpittömät aikomukset, joita hänen viimeisin kirjoituksensa Hesarissa (”Lupa Tappaa”) heijastaa?

Tämä Helsinki Pravdan, Anteeksi Sanomien, viimeaikainen kirjoittelu Afganistanista ja suomalaisesta rauhanturvaamisesta ylipäätään on ollut enenevissä määrin vahvasti puolueellista ja nyt jopa asiavirheitä sisältävää. Tämä parin viikon takainen Sunnuntai Hesarin kirjoitus ”Lupa tappaa”, jossa käsiteltiin suomalaisen rauhanturvaamisen historiaa ja nykytilaa sisälsi ensinnäkin niin pahoja asiavirheitä, ja toisaalta myös asenteellista tarkoitushakuisuutta, että kirjoitan nyt pienen täsmennyksen artikkeliin.

Ensinnäkin. Suomalaiset rauhanturvaajat ovat olleet jo -70 luvulla Kyproksella tulitaisteluissa, joissa suomalaisia on haavoittunut pahasti. Jo silloin Suomalaiset ampuivat takaisin, sen minkä ehtivät! 1980 -luvulla Libanonissa käytiin myös runsasta kansainvälistä ampumakilpailua, johon suomalaisetkin ottivat osaa. Nämä eivät ole mitään hevosmiesten supajuttuja, vaan ihan netistä löytyy pienellä etsimisellä mm. kuvia vakavasti loukkaantuneista suomalaisista sotilaista.

Toiseksi. Nykylainsäädännön mukaan suomalainen rauhanturvaaja (käytän tätä termiä, koska rauhaanpakottajaa tai kriisinhallitsijaa ei vielä ole virallisesti olemassa…) noudattaa Suomen Lakia. Siis KAIKKIA sen osia. Mukaan lukien Rikoslain 4 luvun 4:ttä pykälää (Hätävarjelu). Tätä vastuuvapautuspykälää käytetään jokaiseen suomen kansalaiseen tasapuolisesti. Miksi Kari ei sitten kirjoittanut juttua aiheesta ”Peruskoulun talonmiehellä lupa tappaa oppilaita”? En tiedä.. Mutta em. vastuuvapautuspykälän mukaan peruskoulun X talonmiehellä on tietyssä tilanteessa oikeus käyttää jopa kuolettavaa voimaa, jos joku vaarantaa siellä useamman ihmisen henkeä. Siis ihan samalla perusteella kuin suomalainen rauhanturvaaja käyttää tarvittavaa voimaa (niin Balkanilla kuin Afrikassa ja myös Afganistanissa) sellaisessa tilanteessa, jossa ihmishenkiä on vaarassa.

Kolmanneksi. Minua ei vaivaa se, että Kari tuntuu kirjoitustensa perusteella vahvasti kommunistilta. Mutta Karin (kuten monien muidenkin) olisi ehkä hyvä muistaa, että heillä on tänä päivänä oikeus olla juuri sitä mieltä mitä ovat, koska Suomen sodissa taisteli suomalaisten rinnalla usean eri kansallisuuden vapaaehtoisia. En ala käymään historiaa läpi, mutta ilman ulkomailta -40 luvulla saatua apua, meillä ei olisi ihan näin paljon valinnan vapautta tänä päivänä!

ME (Suomalaiset rauhanturvaajat) olemme kaikki vapaaehtoisia. Suurin osa meistä on itse asiassa soittanut Kriisinhallintakeskuksen sihteereille ja suorastaan ”ruinannut” mahdollisuutta päästä keikalle! Meille maksetaan Suomen mittapuun mukaan erittäin hyvin. Meistä jokainen tietää täysin riskit joita tässä työssä ottaa. Täältä pääsee kotiin HETI kun alkaa tuntua siltä, ettei työ kiinnosta / se on liian vaarallista.

Samoja ”etuja” (palkka / ”poispääsy”) ei valitettavasti ole tarjolla Afganistanilaisille miehille, jotka taistelevat itsenäisen kotimaansa puolesta. Maan jossa heidän vaimonsa voisi käydä töissä, tyttärensä opiskella ja jossa heidän naimattomien sisariensa ei tarvitsisi pelätä kivitystä, kun ovat sattuneet VAIN katsomaan jotain perheen ulkopuolista miestä… Tätä ”normaalia” maailmanjärjestystä vastustaa eräs maailman raaimmista terroristiorganisaatioista. Organisaatio jota yritämme porukalla saada kuriin täällä. Sen lisäksi yritämme päivittäin, omalla esimerkillämme, luoda uskoa paikallisiin siitä, että ”kyllä se aurinko paistaa risukasaankin”.. Pienenä sivuhommana autamme mm. YK:n ja Punaisen ristin eri järjestöjä (Pakolais- ja Lastenoikeus järjestöt yms.yms.) toimimaan tällä alueella, jossa heidän toimintaa yrittää vaikeuttaa em. organisaatio sekä rikolliset, jotka ovat tottuneet tienaamaan rahansa maailman suurimman oopium tuotannon voitoista.

Ai niin.. Kari, sinun kirjoitusten (ja muiden vastaavien) takia joudun em. paineiden ”ristitulessa” selittämään omaisilleni miksi haluan tehdä tätä työtä, ja miksi koen sen tekemisen todella tärkeäksi.. Jossain määrin jopa itseäni tärkeämmäksi. Minä EN kanna suomen lippua asetakkini hihassa, sillä ajatuksella, että ”jos tämä käy vaaralliseksi, niin me lähdetään kotiin” tai ”hoidetaan me vain näitä helppoja auringonotto juttuja täällä”… Tiedostan myös sen, että tämä on vaarallista aluetta. TIEDÄN useimpien kollegoideni olevan kanssani samaa mieltä! Täältä kun ei voi tuoda sitä verovapaata autoa tms. kivaa, niin motivaatio täytyy löytyä muualta..

Kysyisin nyt kaikilta niiltä jotka ”vastustaa” suomalaisten rauhanturvaajien työtä täällä maailman kriisipesäkkeissä;

Miten tämä työ pitäisi hoitaa ja kuka sen tekisi paremmin kuin me?

Tarkoitan edellä olevalla juuri sitä työtä jota me suomalaiset teemme, osana kansainvälistä operaatiota!

Lainaan tähän loppuun erään entisen esimieheni lausetta: ”Jos sinulla ei ole esittää parempaa ratkaisua, pidä turpasi kiinni”. JOS jollakin on parempi ratkaisu tähän tilanteeseen, kuulen sen mielelläni.


Poikanne maailmalla...

”Puolustamme itsenäisyyttämme Suomessa, etujamme Euroopassa ja arvojamme koko maailmassa…”

Mikä vetää miestä sotaan…

Olen törmännyt monesti kysymyksiin joissa eri tavoin kysytään, ja joskus jopa kyseenalaistetaan, perusteluitani hakeutua sotatoimialueelle töihin. Yritän seuraavaksi selventää omaa ”poltettani” päästä töihin maailman kriisipesäkkeisiin. Jossain tulevassa kirjoituksessa selvittelen niitä yhteisiä ajatuksia joita olen löytänyt, keskustellessani muiden samankaltaisiin tehtäviin hakeutuneiden miesten kanssa.

Henkilökohtainen haluni työskennellä erilaisissa kriisitilanteissa johtuu monestakin syystä! En ole pystynyt niitä asettamaan selkeään ”tärkeysjärjestykseen”, vaikka olen jo vuosia tätä asiaa miettinyt. Aloitan kuitenkin eräänlaisen järjestyksen muodostamisen tähän tekstiin. Tiedän myös, että ajasta ja paikasta riippuen nämä ”elämän prioriteetit” muuttuvat olennaisilta osin!

Eräänä tärkeänä syynä hakeutua KV- sotilastehtäviin (KV = kansainvälinen) on se, että haluan tehdä työtä jolla on tarkoitus. Tämä puolustusvoimien slogania lainaava lause ei ole klisee, vaikka se siltä kuulostaa. Haluan tehdä jotain olennaisen tärkeää, sillä ainutkertaisella matkalla jonka teen elämäni aikana. Kokemukseni mukaan tärkein asia mitä sotaa käyvän alueen ihmisille voidaan tehdä, on lopettaa sotiminen. Tässä onkin vahva ristiriita siihen, että hakeudun sotilastehtäviin, joka siis toisaalta ylläpitää sotatilaa..? Koen kuitenkin tämän ajatuksen siten, etten ole kokenut tarvetta tai halua hakeutua mihin tahansa sotaa käyvän joukon jäseneksi, vaan olen halunnut antaa panokseni kansainvälisesti hyväksyttyihin ponnistuksiin. Eli teen massiivisen koneen pienen pienenä rattaana parhaani, jotta sota saadaan loppumaan.

Tähän liittyy myös tulevat ”työtoiveeni”. Haluaisin tulevaisuudessa osallistua eri tavoin esimerkiksi Afganistanin yhteiskunnan jälleenrakennukseen, sitten kun sille työlle on otollinen aika. Tiedän pystyväni tarjoamaan tärkeää oppia paikallisille ammattilaisille, oman ammattini saralta. En kuitenkaan sinisilmäisesti usko em. kriisin loppuvan taikasauvan pyöräytyksellä, vaan oletan työsarkaa riittävän tässä työssä pitemmälle kuin mitä minun työurani tulee kestämään. En myöskään näe, että voisimme käytännössä kivikautisesta maasta rakentaa mitään viihdekeskusta, jossa on hampurilaisravintolat ja elokuvateatterit, mutta mielestäni olisi jo erittäin hyvä jos saisimme ”liennytettyä” tätä nykyistä liian jännittynyttä maailmantilannetta kristittyjen ja muslimien kesken. Tällä saralla olisi tietysti suota kynnettäväksi myös Yhdysvaltain monissa osavaltioissa, mutta jätän sen osan urakasta muille!

Haluan siis omalla pienellä panoksellani tehdä maailmasta paremman paikan, niin suomalaisille Suomessa kuin afgaaneille Afganistanissa. Ei minua myöskään haittaisi, jos siinä samalla saataisiin jenkit viihtymään paremmin Yhdysvaltain omien ongelmien kimpussa, hääräämästä maailmanpoliiseina milloin minkäkin öljyä tuottavan hiekka-aavikon kimpussa.. :-D Tässä on jo mielestäni tarpeeksi syytä lähteä ”sinne jonnekin”..

Syitä tähän ammatinvalintaan on toki muitakin. Haluan myös oppia uusia asioita niin ihmisenä, kuin ammattilaisena. Kokemusperäinen avarakatseisuus ei ole koskaan haitannut ketään! Kautta aikojen on kehityksen edellytyksenä ollut se, että jotkut ihmiset ovat rohkeasti katsoneet oman pihapiirinsä ulkopuolelle, ja kertoneet näkemästään muille. En koe olevani mikään Pythagoraa, joka todistaa maan olevan pyöreä, mutta henkilökohtainen uteliaisuuteni vaatii minua oppimaan ja kokemaan uutta. Tiedän tästä uteliaisuudesta olleen minulle hyötyä monissa kohdin ammattiuraani.

Kun puhutaan eri motivaattoreista lähteä kansainvälisiin työtehtäviin, ei voida ohittaa rahaa, jos ollaan rehellisiä. Itselleni tästä työstä maksettava palkka on sellainen, että koen sen yhdistettynä edellä mainittuihin ajatuksiin olevan riittävä, jotta olen valmis hyväksymään tähän työhön liittyvät riskit. Suomen puolustusvoimien maksamat palkat eivät ole mitään salaisuuksia ja jokainen voi laskea, että kirjoitushetkellä Afganistanissa palveleva suomalainen sotilas saa veroprosentista riippuen hieman reilu 4000 euroa käteen kuukaudessa. Kun siihen lisätään se, ettei menoja alueella oikeasti ole juuri ollenkaan, niin me saadaan ainakin minun mielestä kohtuullinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Kaikki on tietysti suhteellista, mutta vuodessa pystyy tällä ansiolla säästämään käsirahan kohtalaisen hienoon omakotitaloon. Asia joka ei onnistu esimerkiksi vanhemman konstaapelin peruspalkalla (SPJL palkkataulukon mukaan 1768,30 €/kk brutto).

Ollakseni täydellisen rehellinen minun täytyy myöntää myös sellainen seikka, että viihdyn erittäin hyvin sotilasorganisaatiossa ja sotatoimialueella. Minä EN ole vähääkään adrenaliini riippuvainen, jonka tarvitsisi kokea kovia vaaratilanteita ollakseni tyytyväinen, mutta pidän selkeistä toimenkuvauksista, työtehtävistä ja esimies alaissuhteista. Lisäksi kriisialueella työskentelevien ihmisten kesken syntyy sellaista lojaalisuutta, jota on vaikea löytää normaalista suomalaisesta kuppikunta työpaikasta. Tuo lojaalisuus liittyy luonnollisesti siihen, että työssä on vaaran mahdollisuus ja se lojaalisuus on monesti hyvin lyhytaikaista, eli sen mitä tehtävässä ollaan. Mutta kuitenkin koen senkin olevan eräs minua miellyttävä seikka tässä työssä. Totean jo toistamiseen, että tiedän tulevaisuudessa pystyväni työskentelemään myös ns. ”normaalissa” työssä (juorukerhoineen), sitten kun elämän muut olosuhteet edellyttävät minulta paikalla oloa, isojen poikien hiekkalaatikoiden sijaan. Tässä kohdin voinen avata henkilökohtaista elämääni myös sen verran, ettei minulla ole perhettä tai lapsia. Kuten jo aiemmin totesin, nämä ajatukset ovat tämän hetkisiä näkemyksiäni! Oletan niiden kuitenkin muuttuvan olennaisesti, jos luoja suo minulle lapsia.. Siihen asti otan maailmasta irti sen minkä ehdin! ;-)

لا نامت اعين الجبناء

- ”pelkurit kuolevat usein”:
arabialainen sanonta

Pelottaako..?

Aika monesti minulta on viime aikoina kysytty, eikö suomesta löydy turvallisempaa työtä, kuin nykyinen työni sotilaana. Minulta on usein myös kyselty (uusin ”kyselyruuhka” tuli viimeaikaisten Hesarin tavoitehakuisten ”uutisten” jälkeen) niin läheisteni, kuin tuntemattomien ihmisten toimesta, eikö minua pelota tehdä sitä työtä mitä teen. Muutaman kerran olen valitettavasti myös törmännyt työtoveriin, joka hengenvaarallisessa tilanteessa ollessamme on, itse täysin kuutamolla ollessaan, kysynyt minulta ”Pelottaako”..?

Pelko. Aloin kerran miettimään tuon sanan sisältöä. Yritin muodostaa sille omaa ”määritelmääni” ja päädyin siihen, että minua pelottaa ikävissä tilanteissa, joissa minulle ei ole enää toimintaedellytyksiä /-vaihtoehtoja. Isäni kuolema käynee selventävänä esimerkkinä. Kun tajusin, että ukosta aika jättää hyvinkin pian, niin ensimmäinen tunne lienee ollut pelko? Se tunne meni sittemmin ohi, kun tajusin ja hyväksyin tilanteen, samalla tunnistaen tilanteen ”hyvät” puolet, eli sen että jokainen meistä kuitenkin kuolee joskus ja isän on ihan varmasti parempi ihan missä vaan muualla, kuin sairaalassa letkuissa ”keinotekoisesti” hengissä..

Kerran kiinnostuin sanan tarkoituksesta sen verran, että katsoin tietosanakirjoista mitä se tarkoittaa. En aio tähän kirjoittaa romaania, joten totean lyhyesti, ettei sanasta ”pelko” tai ”fear” ole kovinkaan syvällisiä selityksiä annettu.. ”Yleinen suomalainen asiasanasto” antoi kuitenkin vähän osviittaa, eli mainitsi sanat ahdistus/turvattomuus synonyymeinä pelolle. OK. Koska en ole, enkä aio, ryhtyä akateemikoksi (vaikka olen toki jonkin verran akateemisia opintoja suorittanut) ja pohdiskella tällä foorumilla asioita loputtomasti, niin totean yhteenvetona että määritelmä menee aika lähelle tuota mitä ”itse keksin” miettiessäni tunnetta.

Eli epäilyt siitä, että minussa olisi jotain vikaa, kun en koko ajan pelkää olla nykyisessä työssäni, onkin ilmeisesti virheellinen? Selitän seuraavaksi, miksi minua ei pelota nykyisessä työssäni, jossa joku joskus saattaa ampua kohti, tai joku jumalan luokse kiireellä haluava, räjäyttää itsensä jauhelihaksi.. Pelon tunteita on tietysti monenlaisia ja minä haluan nyt selvittää yhden asian, jonka minulle tärkeä ihminen toi esiin! Minä pelkään välillä ihan vi*usti.. EN ole milliäkään ylimielinen enkä kuvittele olevani kuolematon! Mutta olen minä suomessakin pelännyt ihan reilusti! On hiuksia (joita minulla on aika vähän) nostattava kokemus mennä aamuruuhkan aikoihin, jollekin isolle moottoritielle, onnettomuustilanteeseen ohjaamaan liikennettä / sulkemaan koko tie ensimmäisenä partiona.. Väitänkin elämäni oikeasti vaarallisimpien tilanteiden liittyneen poliisina tekemiini liikennetehtäviin pääkaupunkiimme johtavien moottoriteiden varrella? Niitä tehtäviä oli miltei päivittäin, eikä silloin kukaan kysynyt minulta pelottaako..? Vaikka meillä on parin kolmen viime vuoden sisällä kuollut etelä suomen moottoriteillä PALJON väkeä..

Josta päästään eteenpäin ajatuksen kanssa.. Nykyinen työni antaa mahdollisuuden reagoida jo ilmenneeseen uhkaan eri tavalla kuin kotimaassa! Lisäksi tiedän olevani keskivertoa parempi työkalujeni käyttäjä ja tiedän myös käytössäni olevien työkalujen laadun / tehon ylittävän vastapuolen käyttämien ”vehkeiden” tehon/laadun moninkertaisesti.. Minulla on lisäksi pääosin erittäin motivoitunutta ja pätevää väkeä ympärilläni, eli en koe pelkääväni. Olisin toki vajaaälyinen, jos yrittäisin kiistä tähän työhön liittyvät vaarat! Sitä en suinkaan yritä, totean vain, että ne on suurimmalta osin hallittavissa.. Jos se nakki kuitenkin napsahtaa kohdalle.. Se on sitten: In ša’ Allāh.. Kerron joskus toiste tuostakin ajatuksesta?

Mainitsin tuossa edellä muutamasta työtoverista (EI nykyisiä!) jotka ovat vaarallisissa tilanteissa menneet ”lukkoon” siten, että alitajuisesti kieltävät koko tilanteen olemassaolon. Miettikääpä seuraavaa todellisuudessa tapahtunutta tilannetta: taistelupari vieressä vetää liikkuvia taakse ja hakee maaleja, niin hassusti hykertävä pojankloppi ei saa suustaan muuta kuin ”Pelottaako…?” Samaan aikaan valojuovia piirtyy taivaalle jatkuvana viivana.. Tällaisissa tilanteissa minua on kieltämättä hieman pelottanut! EI vastapuolen ampumat laukaukset vaan se, että olen sellaisen tollon seurassa sellaisessa tilanteessa.. Tämän tyylinen ”tollous” ei muuten katso olkapäillä olevien kaluunojen määrä.. Pelkoa on niin monen tasoista, että pelkästään "pelottomuus" tai "pelkuruus", pelon kaksi ääripäätä, eivät ole sen tunteen ainoita ilmenemismuotoja! Joskus pelko voi olla jopa suoritusta parantava tunne! Pelon totaalinen kieltäminen, olkoon pelon syy mikä tahansa, on ensimmäinen askel pitkällä polulla, jolta ei yksin pääse takaisin.. Polku, jonne olen nähnyt parin kaverini poistuvan.. Miksi tämänkin, sinällään luonnolisen, tunteen "terve" myöntäminen on suomalaiselle miehelle niin perkeleen vaikeaa..? Tästäkin ajatuksesta kirjoittelen varmaan joku kerta enemmän!

Suomalaisen KV-tehtäviin päätyvän reserviläisen (ja myös aika monen kantaupseerin!)keskimääräinen valmius todelliseen taistelutehtävään on oikeasti aika matala. Kyllä jokainen puolustaa luontaisesti itseään, mutta se on täysin eri asia ampua ”itsepuolustukseksi takaisin” kuin vihollisen tuhoamismielessä lähteä aamuyön pimeinä tunteina hakemaan maaleja.. On myös eri asia seisoa arkisin jossain ”Juupajoen” teollisuuslaitoksen portilla vatiana ja viettää viikonloput MPK ry:n ”vapaaehtois ammattilais sotilas” kursseilla kuin jäädä valppaana suojelemaan nukkuvaa ryhmäänsä alueella, jossa ihan oikeasti liikkuu sotaan tottuneita kylmäkatseisia miehiä.

En aio enempää ryhtyä avautumaan keskimääräisen suomalaisen reservin kelpoisuudesta ”koviin” taistelutehtäviin, mutta totean että on nykyisillä voimavaroilla ihan oikeasti hyvä pysytellä pääasiassa ”taustahommissa”! Meillä on suomessa pieniä määriä päteviä ihmisiä, varsin monipuolisiin vaativiin tehtäviin, mutta ongelmana on se, ettei näitä ihmisiä saada yhteen ryhmään ilman ammattiarmeijaa! Jos halutaan tehdä kovempia tehtäviä enemmän kuin nyt, niin pitäisi perustaa ammattiarmeija.. Muuten mennään tuurilla, joka tunnetusti ei lukeudu oikean ammattimiehen taitovalikoimaan!! Uutisia yksi päivä lukiessani huomasin Ruotsin päätyneen ammattiarmeijaan. Spontaani ja pikainen ajatus oli, että ”Perkules! Tehdään yksi ammattiarmeija, joka puolustaa molempia pohjoismaita, jotka ei kuulu NATO:n”.. Tästäkin ajatusjuoksustani saatan joku kerta kertoilla vähän enemmän!

Yhteenvetona:

Pelko kumpuaa vaarallisissa tilanteissa, joissa ei tunne omaavansa mitään toimintamahdollisuuksia!?

Luotan itseeni, koulutukseeni, kokemukseeni, työvälineisiini ja työtovereihini siinä määrin, että uskon pääseväni täältä ehjin nahoin kotiin! Eli ei pelota joka päivä.. Silloin kun siihen on syytä, niin osaan kyllä pelätäkin!

En kuitenkaan tällä hetkellä haluaisi tehdä mitään muuta työtä! Vaikka toissa päivänä soittelivat laitokselta ja kyselivät milloin tulen takaisin! :-D

bismillah al-rahman al-rahim

Vähän lisää taustaa..

Aloitan vähän selventämällä tämän blogin tarkoitusta..

En aio paljastella mitään sotasalaisuuksia tai kertoilla muutenkaan mitään ”mehukkaita” sotatarinoita, joten niitä kaipaavat voivat vaihtaa lukemista saman tien. Aion sen sijaan yrittää kirjoittaa siitä mitä ajattelen oman kokemukseni pohjalta, ”sotilaana” olemisesta 2000-luvulla. Kokemukseni pohjautuu kuluneen reilun 10 vuoden aikaan, jolloin olen leipäni eteen tehnyt erilaisia sotilas- /turvaamistöitä. Elämäni varrella olen saanut henkilökohtaisesti tutustua erittäin mielenkiintoisiin persooniin, joiden sotilaskokemus ulottuu Talvi- ja jatkosodasta, Normandian maihinnousun, Falklandin sodan, Jugoslavian sisällissodan, Irakin molempien sotien kautta käynnissä olevaan Afganistanin sotaan. Osa näistä miehistä on ollut suomalaisia, osa ulkomaalaisia. Jokainen heistä on kuitenkin tehnyt minuun erilailla vaikutuksen ja jokaisesta heistä olen oppinut jotakin!

Toisekseen: Tämä ei myöskään ole keskustelusivusto! Aion pitää vastausmahdollisuudet pois päältä, koska en halua tämän sivuston menevän sekaisin sen enempää automaatti BOT:ien, sotaa ihannoivien kaljupäiden kuin sotaa vihaavien puunhalaajien mielipiteistä! Olen aina valmis hyvään dialogiin ja JOS tämä blogi herättää haluasi keskustella asiasta, laita sähköpostia tuntematonsotilas2009@gmail.com osoitteeseen. Saatan jopa julkaista parhaita kommentteja täällä blogilla? Jopa niitäkin mielenilmaisuja, jotka poikkeavat omistani!

Aloitetaan blogin nimestä. Tunnen rajattoman suurta kunnioitusta isoisäni, sekä hänen kohtalotovereiden, antamalle panokselle itsenäisen Suomen säilyttämiseksi. En suinkaan yritä rinnastaa itseäni millään muotoa heihin, koska se olisi mielestäni hyvin liki rienausta sitä työtä kohtaan jota isoisäni teki 30- ja 40-luvulla! Siitä huolimatta isoisäni kautta päädyin blogin nimeen. Ei hänkään ollut ”ammattisotilas” vaan tavallinen duunari, jolle kävi käsky lähteä ryssää pysäyttämään. Tästä ”amatööri” taustasta huolimatta osasta hänen aseveljistään tuli ”Tuntemattomia sotilaita”.. Kaikesta siitä tietämyksestä huolimatta, joita nykyään on kertynyt mm. posttraumaattisesta stressistä, niin meidän nykyisten sotakokemusta omaavien suomalaisten miesten on pidettävä turpa kiinni kokemuksistamme, samalla tavalla kuin 40-luvulla taistelussa olleiden isoisiemme.

Olemme siis isoisiemme kanssa niitä ”tuntemattomia sotilaita”… Minä, ja nykyiset työtoverini, vain edustamme sitä 2000-luvun tuntematonta sotilasta.

Ensimmäinen ajatus...

oli jättää tämäkin temppu tekemättä!

Blogin tavoitteena on kertoa tämän päivän suomalaisen "ammattisotilaan" elämästä ja ajatuksista.

Palaan asiaan kun olen saanut tarvittavat asennukset tehtyä koneelleni.


Terveisin,

Poikanne maailmalla