Henkilökohtainen haluni työskennellä erilaisissa kriisitilanteissa johtuu monestakin syystä! En ole pystynyt niitä asettamaan selkeään ”tärkeysjärjestykseen”, vaikka olen jo vuosia tätä asiaa miettinyt. Aloitan kuitenkin eräänlaisen järjestyksen muodostamisen tähän tekstiin. Tiedän myös, että ajasta ja paikasta riippuen nämä ”elämän prioriteetit” muuttuvat olennaisilta osin!
Eräänä tärkeänä syynä hakeutua KV- sotilastehtäviin (KV = kansainvälinen) on se, että haluan tehdä työtä jolla on tarkoitus. Tämä puolustusvoimien slogania lainaava lause ei ole klisee, vaikka se siltä kuulostaa. Haluan tehdä jotain olennaisen tärkeää, sillä ainutkertaisella matkalla jonka teen elämäni aikana. Kokemukseni mukaan tärkein asia mitä sotaa käyvän alueen ihmisille voidaan tehdä, on lopettaa sotiminen. Tässä onkin vahva ristiriita siihen, että hakeudun sotilastehtäviin, joka siis toisaalta ylläpitää sotatilaa..? Koen kuitenkin tämän ajatuksen siten, etten ole kokenut tarvetta tai halua hakeutua mihin tahansa sotaa käyvän joukon jäseneksi, vaan olen halunnut antaa panokseni kansainvälisesti hyväksyttyihin ponnistuksiin. Eli teen massiivisen koneen pienen pienenä rattaana parhaani, jotta sota saadaan loppumaan.
Tähän liittyy myös tulevat ”työtoiveeni”. Haluaisin tulevaisuudessa osallistua eri tavoin esimerkiksi Afganistanin yhteiskunnan jälleenrakennukseen, sitten kun sille työlle on otollinen aika. Tiedän pystyväni tarjoamaan tärkeää oppia paikallisille ammattilaisille, oman ammattini saralta. En kuitenkaan sinisilmäisesti usko em. kriisin loppuvan taikasauvan pyöräytyksellä, vaan oletan työsarkaa riittävän tässä työssä pitemmälle kuin mitä minun työurani tulee kestämään. En myöskään näe, että voisimme käytännössä kivikautisesta maasta rakentaa mitään viihdekeskusta, jossa on hampurilaisravintolat ja elokuvateatterit, mutta mielestäni olisi jo erittäin hyvä jos saisimme ”liennytettyä” tätä nykyistä liian jännittynyttä maailmantilannetta kristittyjen ja muslimien kesken. Tällä saralla olisi tietysti suota kynnettäväksi myös Yhdysvaltain monissa osavaltioissa, mutta jätän sen osan urakasta muille!
Haluan siis omalla pienellä panoksellani tehdä maailmasta paremman paikan, niin suomalaisille Suomessa kuin afgaaneille Afganistanissa. Ei minua myöskään haittaisi, jos siinä samalla saataisiin jenkit viihtymään paremmin Yhdysvaltain omien ongelmien kimpussa, hääräämästä maailmanpoliiseina milloin minkäkin öljyä tuottavan hiekka-aavikon kimpussa.. :-D Tässä on jo mielestäni tarpeeksi syytä lähteä ”sinne jonnekin”..
Syitä tähän ammatinvalintaan on toki muitakin. Haluan myös oppia uusia asioita niin ihmisenä, kuin ammattilaisena. Kokemusperäinen avarakatseisuus ei ole koskaan haitannut ketään! Kautta aikojen on kehityksen edellytyksenä ollut se, että jotkut ihmiset ovat rohkeasti katsoneet oman pihapiirinsä ulkopuolelle, ja kertoneet näkemästään muille. En koe olevani mikään Pythagoraa, joka todistaa maan olevan pyöreä, mutta henkilökohtainen uteliaisuuteni vaatii minua oppimaan ja kokemaan uutta. Tiedän tästä uteliaisuudesta olleen minulle hyötyä monissa kohdin ammattiuraani.
Kun puhutaan eri motivaattoreista lähteä kansainvälisiin työtehtäviin, ei voida ohittaa rahaa, jos ollaan rehellisiä. Itselleni tästä työstä maksettava palkka on sellainen, että koen sen yhdistettynä edellä mainittuihin ajatuksiin olevan riittävä, jotta olen valmis hyväksymään tähän työhön liittyvät riskit. Suomen puolustusvoimien maksamat palkat eivät ole mitään salaisuuksia ja jokainen voi laskea, että kirjoitushetkellä Afganistanissa palveleva suomalainen sotilas saa veroprosentista riippuen hieman reilu 4000 euroa käteen kuukaudessa. Kun siihen lisätään se, ettei menoja alueella oikeasti ole juuri ollenkaan, niin me saadaan ainakin minun mielestä kohtuullinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Kaikki on tietysti suhteellista, mutta vuodessa pystyy tällä ansiolla säästämään käsirahan kohtalaisen hienoon omakotitaloon. Asia joka ei onnistu esimerkiksi vanhemman konstaapelin peruspalkalla (SPJL palkkataulukon mukaan 1768,30 €/kk brutto).
Ollakseni täydellisen rehellinen minun täytyy myöntää myös sellainen seikka, että viihdyn erittäin hyvin sotilasorganisaatiossa ja sotatoimialueella. Minä EN ole vähääkään adrenaliini riippuvainen, jonka tarvitsisi kokea kovia vaaratilanteita ollakseni tyytyväinen, mutta pidän selkeistä toimenkuvauksista, työtehtävistä ja esimies alaissuhteista. Lisäksi kriisialueella työskentelevien ihmisten kesken syntyy sellaista lojaalisuutta, jota on vaikea löytää normaalista suomalaisesta kuppikunta työpaikasta. Tuo lojaalisuus liittyy luonnollisesti siihen, että työssä on vaaran mahdollisuus ja se lojaalisuus on monesti hyvin lyhytaikaista, eli sen mitä tehtävässä ollaan. Mutta kuitenkin koen senkin olevan eräs minua miellyttävä seikka tässä työssä. Totean jo toistamiseen, että tiedän tulevaisuudessa pystyväni työskentelemään myös ns. ”normaalissa” työssä (juorukerhoineen), sitten kun elämän muut olosuhteet edellyttävät minulta paikalla oloa, isojen poikien hiekkalaatikoiden sijaan. Tässä kohdin voinen avata henkilökohtaista elämääni myös sen verran, ettei minulla ole perhettä tai lapsia. Kuten jo aiemmin totesin, nämä ajatukset ovat tämän hetkisiä näkemyksiäni! Oletan niiden kuitenkin muuttuvan olennaisesti, jos luoja suo minulle lapsia.. Siihen asti otan maailmasta irti sen minkä ehdin! ;-)
لا نامت اعين الجبناء- ”pelkurit kuolevat usein”:
arabialainen sanonta