Leijat Afganistanin yllä...

En voi valitettavasti olla taas ottamatta esille Hesarin viimeaikaista tavoitehakuista uutisointia.. Olihan aikamoinen mahalasku kirjoittaa siitä, että suomalaisia on ammuttu singoilla ja liittää siihen kuva kolmen italialaisen sotilaan arkuista!? Mielestäni tässä rienataan sekä kaatuneita italialaisia, että suomalaisia jotka joutuvat täällä tiukkoihin paikkoihin.. Tuo sinkoisku oli ylipäätään (kuten puolustusvoimain sivuilta voi lukea) hyvin vähäpätöinen juttu. Raketit eivät osuneet ns. edes ”samaan kinkeripiiriin” missä pojat olivat ja vastapuoli lähti livohkaan jo muutaman varoituslaukauksen jälkeen.. Kuten tänään on uutisista voitu lukea, täällä sattuu myös vakavempia tapahtumia.

Mistä päästään tämän tekstin varsinaiseen aiheeseen, eli miksi minä koen tärkeäksi tehdä tätä työtä.

Kaksi näkyä on piirtynyt pysyvästi verkkokalvolleni, jo ensimmäisenä päivänä kun olin täällä.

Ensimmäinen oli jo otsikossa mainittu pikkupoikien lennättämätä leijat, joita näkee joka puolella Afganistania. Leijan lennättäminen on leikkimistä ja sen takia se oli jyrkästi kielletty vielä n. 10 vuotta sitten... Se vilpitön ilo, jota pikkupoikien kasvoilta kuvastuu, kun he saavat leijansa korkealle ilmaan, on sellainen asia joka saa tällaisen raavaan miehen iloiseksi! Voin tässä kohtaa myöntää välillä pyyhkineeni silmäkulmia muutoinkin kuin hiekkatuulen takia..

Toinen seikka, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä että kaikesta henkilökohtaisista vaikeuksista (parisuhteen, työn, perheen, kavereiden jne.) huolimatta tätä työtä pitää tehdä, oli se kun näin ison joukon tyttöjä palaamasta koulusta kotiin! Iloisine ilmeineen, mustissa koulupuvuissaan ja valkoisissa huiveissaan, he kuvastavat niin konkreettisesti Afganistanin parempaa tulevaisuutta, että päätin yrittää ottaa tällaisesta ryhmästä kuvan. Sain lopulta otettua sellaisen kuvan, josta ketään ei ole tunnistettavissa ja se onkin tämän kappaleen kuvituksena!

Edellä kuvattujen lasten parempi tulevaisuus on ehdottomasti niin tärkeää, että sen eteen kannattaa muutaman tällaisen vanhemman jäärän jo vähän pistää omaa nahkaansa likoon!

No mitä me sitten täällä tehdään? EN tietenkään aio ryhtyä selvittämään operatiivisia yksityiskohtia, mutta yritän lyhyesti maalikkosuomenkielellä selvittää mitä suomalaiset täällä tekevät. Suurin osa suomalaisista työskentelee Masar e Sharifin alueella paikallisten viranomaisten tukena. Suomalaiset ovat jopa viime päivinä varsin kouriintuntuvalla tavalla auttaneet ANP:tä (Afganistan National Police) ottamaan kiinni erilaisia rosvoja. Lisäksi suomalaiset avustavat eri kansainvälisissä avustusorganisaatioissa työskenteleviä ihmisiä liikkumaan turvallisesti tällä alueella ja toteuttamaan omaa erittäin tarpeellista työtään. Osa suomalaisista työskentelee myös hyvin tiiviisti ANA:n (Afganistan National Army) kanssa avustaen ja opettaen heille kuinka itse huolehtia siitä, että heidän kotimaansa säilyy turvallisena. Lisäksi suomalaisia työskentelee erilaisissa yhteystehtävissä esikunnissa ja tietysti suomalaisia löytyy myös runsaasti erilaisista paikallisviranomaisten opetus- ja opastustehtävissä, kuten esim. useat suomalaiset poliisit, jotka alueella toimivat mm. EUPOL- operaation puitteissa.

Se mitä EI pidä unohtaa on se, että teemme tätä työtä osana kansainvälistä yhteisöä! Suomalaiset sotilaat tekevät käytännössä käsikädessä töitä ruotsalaisten kanssa ja olemme ihan oikeasti monissa asioissa heidän, ja muiden kansallisuuksien, ”armoilla”.. Seikka joka hienoisesti hävettää, halutessani antaa parhaan mahdollisen panokseni yhteiselle tehtävälle, joka on YK:n hyväksymä.

Minua itseäni hävettää myös sellainen poliittisten irtopisteiden kalastelu, jota suomessa nyt käydään mahdollisilla tulevilla tappioilla.. Voin sieluni silmin nähdä kuinka helvetinmoinen jeesustelu alkaa, jos suomalaisille tulee lisää tappioita täällä! Ensimmäinen suomalainen uhri tämän tehtävän eteen tuli jo vuosia sitten.. Itse kunnioitan kyseisen aseveljen muistoa, joka kerta hänen muistokivensä ohi kävellessäni! Samassa rivissä on muuten myös kaksi ruotsalaista kiveä...

Tämä teksti menee vähän synkäksi, mikä ei suinkaan ollut tarkoitukseni! Tarkoitukseni oli kertoa siitä, että minusta tuntuu todella iloiselta, joka kerta kun paikalliset lapset vilkuttavat meille / minulle (tästäkin on kuva liitteenä)! Lisäksi minut valtaa lämmin ja hyvä mieli nähdessäni poikien leijojen lentävän sekä prinsessapukuisten pikkutyttöjen juoksentelevan tien vierustoilla, vapatuneesti nauraen..

Minä olen ylpeä saadessani osallistua näiden lasten isien rinnalla tämän maan paremman, ja turvallisemman, huomisen rakentamiseen!

Niille suomalaisille, jotka mielellään ottavat osaa suomalaisuuden arvostuksesta maailmalla, osallistumatta kuitenkaan mitenkään sen arvostuksen rakentamiseen, minulla on darin kielisiä terveisiä...

Qabele tashakor nist